Pitkään olen halunnut kirjoittaa blogiini, en vain ole keksinyt mitään sanottavaa.
Tuntuu, että kerta tämä blogituksen kuvatus koskee elämäntapojen muutosta myös postauksien pitäisi sivuta edes kaukaisesti elämäntapoja & painoa yms.

Mutta ei sitä joka päivä viitsi puntarilla hyppiä...

Tai kirjoittaa mitä on syönyt..


Ajattelin siis ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa jotain itsestäni.

Olen aika lailla tarkalleen 20 ja puoli vuotta vanha/nuori nainen jostain päin Suomea. Minulla on avomies, jonka kanssa olen ollut kihloissa nyt 2 vuotta, yhdessä hieman pidempään. Käyn töissä kahvilassa ja (tällä hetkellä) odottelen pääsyä opiskelemaan.                                              

Olen lyhyt. 155 senttinen. Tämä aiheuttaa suuria paineta ulkonäön suhteen. Jo ruumiinrakenteeni takia en voi ikinä saada pitkiä, hoikkia sääriä vaikka kuinka ne haluaisin.
Olen aina ollut "se pyöreä" sisarus.
Minulla on aina ollut pyöreät kasvot ja muutenkin selvät rajat mistä alkaa takamus ja mistä lantiot. Kurveja on aina löytynyt. Jopa silloinkin kun painoin alle 50 kiloa.

Olen ruokailutottumuksiltani aika toivoton.
Rakastan kaikkea rasvaista ja sokerista, mahdollisimman epäterveellistä siis.
Olen auttamattoman laiska ruoanlaiton suhteen.
En jaksa alkaa väkertämään monta valmistusvaihetta sisältävää pöperöä, varsinkaan jos olen jo nälkäinen.

Olen elämäni aikana ollut kaksi kertaa tyytyväinen painooni ja ulkonäkööni.
Ensimmäisen kerran 15 vuotiaana, kun päätin laihduttaa 9. luokkaa varten.
Juoksin joka toinen päivä pitkiä lenkkejä, jumppasin, nostelin painoja ja söin juoksupäivinä 1000 kilokaloria, muina 850.
Kuulostaako järkevältä? ei minustakaan. Silloin se tosin tuntui. Kesän aikana (eli noin kolmessa kuukaudessa) laihduin noin 7 kiloa.
Olin ylpeä mennessäni syksyllä takaisin kouluun.
Kuulin kuinka "ne suositut" tytöt  kuiskivat, että katso miten toi on laihtunu.
Ja olinhan minä.
Mutta sitten alkoi koulu oikein kunnolla..
...Viimeinen vuosi yläasteella, ja tunnollisena oppilaana halusin mahdollisimman hyvät arvosanat, että pääsisin mahdollisimman hyvään lukioon.
Koulun tuoman stressin mukana, ja myös muuttuvan elämäntilanteen myötä kilot tulivat takaisin, korkojen kera.
Enää en kyennyt, jaksanut, pystynyt, juoksemaan joka toinen päivä ( ja kohdistamaan kaiken energiani siihen), nostelemaan puntteja ja syömään aamupalaa plus yhtä ateriaa. Aivot tarvitsivat energiaa.
Paino nousi, pikku hiljaa päädyttiin lukioon ja lukion ensimmäisellä luokalla, joululoman tienoilla minä sairastuin pahasti henkisesti.
Eikä ruoka enää maistunut.
Minä en sairastunut syömishäiriöön. Ei, niistä ei ole joutunut kärsimään ikinä.
Mielenterveysongelmat aiheuttivat sen, että paino alkoi tippua. Rajusti. Toukokuussa, puolen vuoden sairastamisen jälkeen, olin laihtunut 10 kiloa.
En syönyt leipää, en karkkia, en oikeastaan edes ruokaa.
Ainoa mitä sain alas oli tonnikalapizza ja mehu.
Kun syö yhden tonnikalapizzan päivässä ja joskus kouluruoan paino kyllä putoaa.
Mieli oli niin täynnä ajatuksia, pahoja sellaisia, ettei nälän tunteelle jäänyt tilaa.
Elin vajaat kaksi vuotta elämää ongelmien kanssa.
Ja sitten tapasin nykyisen kihlattuni.
Hänen läsnäolonsa ja tukensa, myöskin rakkautensa, terapian ohella auttoivat minua nousemaan pimeydestä.
Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni siitä, että hän jaksoi tukea ja ymmärtää minua, kuiskata korvaan kerta toisensa jälkeen, ettei ole jättämässä milloinkaan.
Vähitellen rakkauden täyttämät ajatukset valtasivat enemmän tilaa pahoilta ajatuksilta ja kun minulla oli vähemmän paha olla, alkoi paino nousta. Jälleen. Here we go again.
Viime talvena paino nousi korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin, ja todella lyhyessä ajassa. Eli nykyiseen 72 kiloon.
Uskon, että osasyy painonnousuun oli onneton elämäntilanne.
Asuimme miehen kanssa tuntemattomassa kaupungissa, kummallakaan ei ollut töitä, velat vain kasvoivat ja kasvoivat, emmekä tunteneet toistemme lisäksi ketään muuta.

Siinä olkoon hieman alkua.

Ainiin. Ja inhoan sanaa laihduttaa. Se on mielestäni jotenkin hetkellinen tila. Mielummin käytän sanaa elämäntapamuutos ;)